Kuvittele, että olet vuosia harjoitellut jotain urheilulajia, josta pidät todella paljon. Vuosien mittaan kehityt siinä niin hyväksi, että pääset joihinkin arvokisoihin, esimerkiksi olympialaisiin. Koska Suomella on suhteellisen harvoja urheilijoita jotka pääsevät arvokisoihin, niin sinulta odotetaan kohtalaisen paljon.
Sitten, syystä tai toisesta, kisa menee sinulta täysin pieleen.
Tällaiset kisathan ovat todella raakoja: Useimmissa lajeissa suorituksesi mitataan tiettynä päivänä lyhyessä ajassa. Jos sinä nimenomaisena päivänä siihen nimenomaiseen aikaan et satu olemaan terävimmissä kunnossasi, niin ei mahda mitään. Ihminenhän ei ole mikään kone, joka kävisi aina samalla teholla päivästä ja vuodenajasta riippumatta, vaan ihmiskehon suorituskykyyn vaikuttaa monta asiaa (väsymys, stressi, jännitys, levon määrä jne, listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin).
Joskus saattaa sattua jokin vahinko joka estää suorituksen onnistuneen loppuun saattamisen, esimerkiksi loukkaantuminen.
Joka tapauksessa tällainen täydellinen epäonnistuminen ei ole lainkaan tavatonta. Ihminen on yleensä silloin aika masentunut ja pettynyt, erityisesti jos suoritus oli ala-arvoinen verrattuna omiinkin aikaisempiin suorituksiin.
Nyt kun olet vihdoinkin pääsemässä urasi huipulle ja sitten jostain syystä epäonnistut ratkaisevalla hetkellä, niin jätetäänkö sinut rauhaan toipumaan pettymyksestä ja masentuneisuudesta?
Turha toivo. Heti joku reportteri tulee kysymään typeriä kysymyksiä sen sijaan, että jättäisi sinut rauhaan. "Miltä nyt tuntuu?" "Selvästi näkee, ettet ole tyytyväinen suoritukseesi." "Mitä oikein tapahtui?"
Niin, kääntäkää vaan veistä haavassa ja ripotelkaa vielä suolaa sinne. Miten niin miltä nyt tuntuu? Mitä luulisitte? Ei varmaankaan kovin onnelliselta. Miksi sitä pitää hirveästi vatvoa, miltä urheilijasta tuntuu ja miksi suoritus epäonnistui? Jättäkää nyt hyvät ihmiset poloinen rauhaan. Ei se tunnu kenestäkään kivalta jos joku tökkäsee mikrofonin naaman eteen ja utelee kaikki mahdolliset yksityiskohdat viisi minuuttia sen jälkeen kun on täydellisesti epäonnistunut.
Mutta ei tuo vielä mitään. Pahempiakin reporttereita on.
Jatketaan tarinaa. Oletetaan, että olet epäonnistunut ja masentunut, mutta ymmärrät, että reportterit haluavat haastatella ja kuulla sinun kertovan tapahtuneesta.
Näin ollen yrität kertoa hieman tapahtuneesta ja mahdollisista syistä siihen jollakin järkevällä tavalla. Ei ole hyvä esittää vain joitain töykeitä vastauksia tyyliin "muut olivat parempia kuin minä" tai "olen vain niin huono". Ei kukaan odota sellaisia vastauksia; ei kukaan pidä siitä kun toinen haukkuu itseänsä tai vastaa sellaisella töykeällä äänensävyllä kuin olisi turhautunut ja vihainen. Urheilijalta odotetaan, että hän pohtii epäonnistumisen mahdollisia syitä ja kuvailee tapahtumien kulkua.
Suhtautuvatko reportterit ymmärtäväisesti tähän? Useimmat kyllä, jotkut taas ei.
Äskettäin eräs reportteri kirjoitti eräässä suuremaassa suomalaisessa sanomalehdessä erään suomalaisen kommenteista kun tämä oli epäonnistunut olympialaisissa. Tämä reportteri vihjaili siihen suuntaan, että tämän urheilijan kommenteissa olisi "selityksen makua".
Juuri niin, lyö vielä lyötyä. Miesparka yrittää toipua epäonnistuneesta suorituksestaan ja yrittää kommentoida järkevällä tavalla sitä mitä ihmiset haluavat tietää, ja sitten vielä joku reportteri haukkuu hänen kommenttejaan. Kuten sanottu, ei kukaan odota urheilijan haukkuvan itseään; se kuulostaa töykeältä ja pahalta, eikä kukaan pidä siitä. Jos urheilija siis yrittää parhaansa mukaan kommentoida suoritustaan, niin on äärimmäisen ilkeää mennä vielä haukkumaan hänen kommenttejaan sillä tavalla. Voisi välillä ajatella, miltä tästä ihmisestä tuntuu kun hän lukee moisia asioita lehdestä.
Nk. paparazzit tonkivat ihmisten vikoja ja epäonnistumisia täysin välittämättä siitä, miltä se tuntuu tästä ihmisestä itsestään. Suomessa on ainakin vielä suhteellisen asiallisia reporttereita mikäli ei lasketa näitä muutamia, ja toivottavasti tilanne pysyy tulevaisuudessakin samana. Tosin jo tämä nykyinenkin käytäntö, että aina haastatellaan epäonnistuneitakin urheilijoita välittömästi suorituksen jälkeen on mielestäni aika raakaa.
Formuloissa on muuten hieman tähän liittyvä asia: Lehdistötilaisuudet.
Kisan voittajat joutuvat lehdistötilaisuuteen. Tuskin heiltä edes kysytään, haluavatko he tulla sinne vai ei. Arvelisin, että jos joku kuljettaja jättäisi saapumatta lehdistötilaisuuteen, siitä nousisi aikamoinen haloo ja huhumylly.
Miksi kuljettajat pitää pakottaa tähän? He ovat formulakuskeja, ei mitään mediatähtiä ja esiintyjiä. Mitä jos joku kuski ei yksinkertaisesti halua eikä osaa antaa sellaista haastattelua? Mitä jos ei ole kovin hyvä sanaseppo ja erityisesti niin julkisessa tilaisuudessa menee aika lailla lukkoon? Annetaanko kenellekään mahdollisuus olla ilmestymättä lehdistötilaisuuteen? Tuskin.
Mitä ihmettä niillä lehdistötilaisuuksilla edes saavutetaan? Arvaisin, että todella pieni prosentti ihmisistä edes katsoo sitä. Ja lehdet voisivat keskittyä kommentoimaan asiallisesti itse kisaa eikä niinkään kuskien mielipiteitä.