KAUPUNKI. Kerrostaloissa oli jotain kummallista. Hetken ne näyttivät aivan normaaleil- ta, mutta sitten huomasin mikä niissä oli niin erikoista: Niissä ei ollut lainkaan ikkunoita. Muuten koko kaupunki näytti melko normaalilta, mutta kerrostalot olivat vain tasaisia betoniseiniä, ei ikkunoita, täysin symmetrisiä. Kun kommentoin asiasta oppaalleni, hän vain kohautti hartioitaan ja sanoi: "Mihin ikkunoita tarvitsee? Jos haluat hienon näköalan, voit saada vaikka seinän kokoisen holoprojektorilla, ja aivan semmoisen kuin haluat." Jostain syystä en ollu täysin tyytyväinen vastaukseen. Olihan huoneita esi- merkiksi ilmastoitava ja... "Kyllä nykyiset ilmastointijärjestelmät ovat parempia kuin mikään ikkuna" vastasi oppaani. "Voit itse asiassa saada minkälaisen ilmaston haluat." Siitä huolimatta minua ei oikein kiihottanut ajatus säilykepurkissa eläminen. Noh, en varmaankaan joutuisi elämään semmoisessa ainakaan kovin kauan. Toinen asia joka oli hieman epänormaalia olivat ihmiset, tai paremminkin niiden puute. Kadut olivat lähes tyhjiä. Silloin tällöin joku käveli ohitsemme kuin hänellä olisi hirveä kiire jonnekin, eikä edes vilkaissut meihin. Autojakaan ei näkynyt hirveästi. Ainuttakaan ei ollut pysäköityneenä missään, ja näin vain muutaman ajavan, myös ikäänkuin kuskilla olisi kiire jonnekin. Sitten huomasin erään asian joka minua oli jo vaivannut vähän aikaa, vaikken ollut keksinyt mikä se oli: Taloissa ei ainoastaan ollut ainuttakaan ikkunaa, niissä ei myöskään ollut ainuttakaan ovea! Ehkei kukaan tarvinnut ikkunoita, mutta ei kai kukaan sentään seinien läpi osannut kävellä? "Ovet?" sanoi oppaani, "ne ovat maan alla." Maan alla? "Tietenkin. Ei kukaan nyt täällä ulkona kävele kuin vain jos on pakko." Kaikki elämä oli sitten maan alla? "Toki. Se on paljon edullisempaa. Siellä ei haittaa sateet eivätkä lumet, siellä ei tule koskaan liian kuuma koska ilmastointi pelaa, ja kontrollointi yleensäkin on helpompaa." Jostain syystä mieleeni alkoi muodostua eräs käsite: Muurahaispesä. En tosin sanonut sitä ääneen. Otaksuin että matkamme kohdistui maan alle, ja kuten ounastelinkin, hetken kuluttua saavuimme pieneen rakennukseen joka näytti metron sisäänkäynniltä. Ensimmäiset ovet jotka näin koko kaupungissa. Kun olimme astuneet sisään ja laskeutuneet pitkän matkan alaspäin, huomasin että se ei ainoastaan näyttänyt metroasemalta, vaan se myös oli sitä. Siinä oli kuitenkin jotain erikoista, joka erosi muista metroasemista mitä olin nähnyt: Seinät olivat tasaisen harmaat, ei mainoksia, ei koristeita, ei grafitteja tai mitään muutakaan kirjoitusta, pelkästään tasaisen ja tylsän, melkeimpä likaisen harmaata, vaikka seinät näyttivät aika puhtailta. Täällä oli huomattavasti enemmän väkeä kuin ylhäällä. Heissäkin oli jotain erikoista, jonka huomasin vasta silloin: Kaikki olivat pukeutuneet täsmälleen samalla tavalla! Harmaa puku, mustat kengät, valkoinen paita, harmaa solmio, naisilla harmaa polviin asti ulottuva hame. Jopa oppaani oli pukeutunut samalla tavalla. Minä olin ainoa joka olin pukeutunut eri taval- la. Vaatteeni suorastaan räikeät värit näyttivät erottuvan joukosta kuin tahra valkoisessa lakanassa. Siitä huolimatta kukaan ei kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota minuun. Toinen asia mikä heissä oli erikoista oli että he olivat aivan hiljaa. Kukaan ei puhunut kenellekään, kaikki näyttivät vain odottavan kireä ilme naamalla junan saapumista. Jotkut vilkaisivat kelloaan silloin tällöin. Ihmettelin mihin kaikilla oli niin suunnaton kiire. En uskaltanut sanoa mitään koska tuntui siltä että jos olisin tehnyt sen se olisi kuin huutaa kirjastossa tai hautajaisissa. Toisaalta arvelin että vaikka olisinkin puhunut, kukaan ei olisi kiinnittänyt minuun vähäisintäkään huomiota. Oppaani oli ainoa joka ei näyttänyt niin kireältä ja kiireiseltä. "Juna tulee joka viides minuutti, täsmällisesti" hän sanoi yleisestä hiljai- suudesta piittaamatta. "Tietokone ohjaa junaa, jolloin siinä ei ole inhimilli- siä tekijöitä häiritsemässä aikataulua." Entä sitten hätätilanteissa? "Ei semmoisia koskaan tapahdu." Vaikka olin uskaltanut kuiskata hiljaa kysymykseni, silti tuntui kuin olisin rikkonut melkeinpä pyhän hiljaisuuden, siitä huolimatta että oppaani oli puhu- nut aivan normaalilla äänellä. Ei koskaan tapahdu? Eihän sitä koskaan tiedä. "Kolmeenkymmeneen vuoteen ei ole tapahtunut mitään merkittävää onnettomuutta, järjestelmä on täysin turvallinen." Minusta tuntui pikemminkin että turvallisuus johtui ihmisistä, eikä järjes- telmästä. Kaikki seisoivat paikoillaan, melkeinpä järjestyksessä. Kukaan ei varmastikaan esimerkiksi putoaisi raiteille tai jotain. Silloin juna saapui. Sekin oli tasaisen harmaan värinen, eikä siinäkään ollut ikkunoita. Jos ovia ei olisi ollut, se olisi näyttänyt pelkältä metallikuutiol- ta joka oli vähän pyöristetty kulmista. Ja ovetkaan eivät olleet kuin tasaiset neliömäiset laatat laatikon kyljessä. Toinen erikoinen asia oli että junassa ei ollut lainkaan etuvaloja, niinkuin yleensä. Se tuli täysin pimeänä, mikään muu ei ilmoittanut sen tulosta kuin ääni, joka sekin oli aika vaimennettu. Kun juna oli täysin pysähtynyt, seurasi lähes sotilaallinen näytös. Ihmiset asettuivat seisomaan riviin ovien oikealle puolelle. Kun nämä avautuivat, si- sältä käveli ryhmä ihmisiä jonossa ulos oven vasemmalta puolelta samalla kun oikealla puolella olevat kävelivät sisään. Miksi minusta tuntui että koko asiassa oli liikaa järjestäytyneisyyttä? Se ei ollut täysin normaalia, se oli liian konemaista, inhimillisyys puuttui koko- naan. Sisällä järjestäytyneisyys oli vielä ilmeisempää. Jokaisella penkillä istui kolme ihmistä, selkä suorana, katse kohdistettuna eteen. Juna lähti täsmälleen sillä hetkellä kun viimeinenkin ihminen oli istuutunut. Junan sisäpuoli oli yhtä yksitoikkoinen kuin ulkopuolikin. Pelkät harmaat ta- saiset seinät, ei mainoksia, ei kylttejä, ei tietenkään ikkunoita, ei mitään. Minulle alkoi tulla hirveä suljetun paikan kammo, vaikken ollut semmoista koskaan potenutkaan. En toivonut mitään muuta kuin että pääsisimme perille niin pian kuin vain mahdollista. Vaikka matka ei kestänyt kuin ehkä puolisen minuuttia, minusta tuntui että se kesti tunteja. Kun vihdoinkin pääsimme ulos sieltä, valmistauduin vetäämään syvään henkeä ja huokaisemaan helpotuksesta, mutta henkeni salpautui niin pahasti että aloin ys- kiä. Se johtui siitä mitä näin junan ulkopuolella. Melkein olisin mielummin palan- nut junaan takaisin. Jos junakohtaus oli ollut järjestäytynyttä, niin se ei vetänyt vertoja näke- mälleni. Olimme suuressa hallissa. Siis suuressa sivusuunnille. Katto oli vain noin kolmen metrin korkeudella. Seinät olivat niin tasaisen harmaita ja valaistus niin keinotekoisen tasaista että oli vaikea erottaa yksityiskohtia, kulmia tai muuta semmoista. Ihmiset kävelivät kaikki jonossa, ikäänkuin näkymättömiä vii- voja pitkin. He jopa astuivat samoihin kohtiin samassa tahdissa kuin kaikki muutkin! Kukaan ei puhunut mitään, tai edes katsonut muualle kuin eteensä. Jo- kaisella näytti olevan kiire jonnekin, ja kaikilla oli kireä ja ilmeetön naama. Kun katsoin opastani näin että hänkään ei paljoa eronnut muista. Tuntui jopa että hänellä oli vaikeuksia pysyä paikoillaan, ikään kuin hän olisi halunnut liittyä kävelevään jonoon, joka kulki aivan meidän vieressämme. "Kuten huomaat kaikki täällä on tehokasta ja järjestäytynyttä" hän sanoi. "Siten koko systeemi pysyy pystyssä." Katselin vähän aikaa ympärilleni pökertyneenä. Mihin me oikein oltiin menossa? "Sairaalaan. Tule, mennään tätä kautta." Hän oli liittymäisillään jonoon, mutta otin kiinni hänen käsivarresta. Sairaalaan? Miten niin sairaalaan? Mitä me siellä tekisimme? "Tarvitset yhteyden keskustietokoneeseen." Yhteyden? Minkä hemmetin yhteyden! "Aivoihisi asetetaan pieni laite jonka avulla olet yhteydessä keskustietoko- neeseen. Se voi antaa sinulle ohjeita ja kertoa mitä sinun pitää tehdä ja..." En kuullut enää mitään, koska rupesin huutamaan. Vajosin polvilleni pitäen päätäni käsilläni. Olin tulossa hulluksi. Olin ollut 40 vuotta vankilassa, ja sinä päivänä olin päässyt vapaaksi, mutta en halunnut mitään muuta kuin päästä takaisin. Takaisin.